Minä rakastan vain sinua.
Vain minä rakastan sinua.
Kun paino on sanalla vain, mittakaava muuttuu. Välillä ajattelematon sanavalinta synnyttää väärinymmärrystä, tekee tepposet ja kärpäsestä tulee härkänen. Härkäset herättävät yleensä tunteita ja tunteilla on tapana tarttua. Kun yhdistetään suuret tunteet ja suuret massat saattaa roihu levitä kulovalkean tavoin. Tällaisia viestinnän ilmiöitä syntyy sosiaalisen median aikakaudella nykyään viikoittain – aiheesta ja aiheen vierestä. Jos ei ihan historiankirjoihin niin ainakin sydämiimme ovat syöpyneet erilaiset #gatet viskistä ebolaan.
Mitä sitten? Eikö ole hyvä, että asioista keskustellaan? Eikö avoimuuden aikakaudella ole selkärangatonta vaieta tai pistää pää pensaaseen? Kyllä ja kyllä. Pihvin nimi onkin suhteellisuudentaju.
Väitän, että viestinnän lainalaisuudet ovat muuttuneet. Aiemmin ns. kohu syntyi siitä, että yritys tai yksityinen ihminen toimi väärin, jolloin ulkopuolinen paine pakotti ottamaan kantaa omiin toimintatapoihin. Nykyään kohut syntyvät pitkälti myös väärinymmärryksistä, yksipuolisista näkemyksistä, olemattomista taustatiedoista, hätäpäisestä reagoinnista. Tiedon sijasta kohut syntyvätkin tunteenpurkauksista.
Suhteellisuudentajuni on koetuksella. Mietin mikä helpottaisi sivuuttamaan tarpeettoman kohun saatikka olla heittäytymättä kollektiiviseen kohkaamiseen? Auttaisiko sellainen suhteellisuusteoria, joka kysyisi: onko tämä pelkkää puppua, lievää liioittelua vai ehkäpä vain epätarkkaa tulkintaa? Vai onko tämä asia, jonka puolesta elää ja kuolla? Mittakaava käyttöön!
teoistasanoiksi 