Käsissäni on positiivinen ongelma

infoähky

Seminaaria pukkaa. Viikkoni twitterissä täyttyi risuaidoista. Tiedonjanoisena ja aikaani seuraavana sukkuloin tapahtumasta toiseen milloin bussissa, milloin lounaskeittoa lusikoiden, välillä vatupassissa sohvalla. Usein myös paikan päällä. Tieto koukuttaa, vuorovaikutus virkistää ja viestijän etuoikeus on jakaa oppimansa. Ajatukset synnyttävät uusia ajatuksia. Täältä pesee! Tieto on valtaa, mutta vaikeneminen ei ole kultaa. Allekirjoitan, vaikka en diginatiivi olekaan.

Koukussa ollaan. Ja rehellisesti sanottuna ähkyssä. Viestiä virtaa. Suljenko siis kännykkäni? Tukahdutanko tiedonjanoni? Vetäydynkö takaisin analogiseen aikaan? No en! Paluuta ei ole.

Digitalisuuden luomat uudet vaikuttamismahdollisuudet ovat mannaa. Meissä kaikissa asuu pieni viestijä ja moni vielä odottaa vapautumistaan. Samalla kun rohkeus ja avoimuus viestijöinä kasvaa, erottautuminen on yhä vaikeampaa. Viestit hukkuvat toistensa alle ja mieleen jää epämääräiset muistijäljet. Ei liene tarkoitus?

Toivotan digiajan uudet vaikuttamismahdollisuudet lämpimästi tervetulleiksi. Samalla kuitenkin pohdin:  Mikä avuksi, ettei meteli syö myös omaa sanomaani?

Käsissäni on positiivinen ongelma. Miten kerron ajatukseni niin, että oma sanomani menee sydämeen asti? Muistutan itseäni, että jotkut asiat pysyvät:

1. Mitä haluan sanoa = kiteytän viestini. Kaltaiselleni innostujalle rönsyily lankeaa luonnostaan, mutta villakoiran ydin on ytimekkyys.

2. Miksi haluan sanoa = lisäänkö tietoa, otanko kantaa, toivonko keskustelua.  Kaltaiseni utelias  ”maailmanparantaja” ilahtuu itse, kun samanmielisten rinnalle syntyy myös  uutta keskustelua.  Muutoskin  alkaa yleensä kyseenalaistamisesta.

3. Kenelle haluan sanoa = kaikkea, kaikille, koko ajan? Ähkyn ainekset!  Tästä jo puhuttiin.

Jos näyttää siltä, että omat oppini eivät enää sydämiä sykäytä, paluu analogiseen maailmaan on edessä. Mutta silloin käsissäni onkin negatiivinen ongelma.